Alkuperä: Todennäköisesti Ruotsi / Skandinavia
Käyttötarkoitus: Työpöytä- ja tunnelmavalaisin
Valmistusajankohta: Arviolta 1900–1920
Tyylisuunta: Jugend / Art Nouveau, varhainen seppätaide
Mitat: Korkeus 45 cm, kuvun halkaisija 26 cm. Jalustan mitat 18 × 18 × 18 cm
Materiaali: Käsintaottu ja vasaroitu rauta, opaalilasi, messinki ja keraaminen eristemateriaali
Toiminta: Toimiva. Sähköjohtoa ja välikytkintä on myöhemmin uusittu.
Kunto: Erittäin hyvä ja hienosti säilynyt. Suuri opaalilasikupu on ehjä, eikä siinä ole havaittavia halkeamia, säröjä tai merkittäviä reunavaurioita. Takoraudan pinnassa on voimakas, vuosikymmenten aikana syntynyt tumma patina ja paikallista hapettumaa. Pintaa ei ole peitetty uudelleen maalaamalla, joten käsin vasaroitu rakenne ja vanha pinta ovat hyvin nähtävissä. Metalliosissa on luonnollista iän ja käytön jälkeä.
Erityistä: Poikkeuksellisen näyttävä ja käsityövaltainen Strindberg-tyylinen pöytävalaisin. Kolmiomaisesta pohjalevystä nousee kolme voimakkaasti kaartuvaa takorautaista jalkaa, joiden päät kiertyvät koristeellisiksi voluuteiksi. Pystyrakenteissa on käytetty kierrettyä rautaa, ja osissa näkyy käsityömäistä liittämistä, sekä niittirakennetta.
Suuren opaalilasikuvun ympärillä kulkeva leveä metallikehä on kauttaaltaan tiheästi martleerattu, eli vasaralla teksturoitu. Kehän alareunaa kiertää pieni sahalaitainen koriste, joka tuo muuten melko maskuliiniseen takorautarakenteeseen juuri sopivan annoksen jugendin koristeellisuutta. Rakenne vaikuttaa alusta lähtien sähkövalaisimeksi suunnitellulta: johdotus kulkee rungon keskiosassa ja valaisimessa on vanha messinkiä ja eristävää keraamista massaa sisältävä E27-kanta.

Muuta: Strindberg-tyyliset pöytävalaisimet kuuluvat 1900-luvun alun pohjoismaisen työhuoneen ja lukusalin tunnistettavimpiin valaisintyyppeihin. Suuri vaalea opaalilasikupu ei ollut pelkästään koristeellinen ratkaisu, vaan sen tarkoituksena oli hajottaa sähkövalo pehmeäksi ja tasaiseksi työskentelyvaloksi aikana, jolloin sähkövalaistus oli vielä suhteellisen uusi osa kotien, virastojen ja työhuoneiden sisustusta. Tällaiset valaisimet sopivat erityisen hyvin kirjoituspöydälle, kirjastoon tai lukutuolin vierelle – paikkoihin, joissa valon piti olla hyvä, mutta tunnelman ei tarvinnut kadota sen mukana.

Tämä yksilö on kuitenkin selvästi tavallista teollisesti valmistettua kirjailijavalaisinta persoonallisempi. Raskas takorautainen jalusta, kierretyt rautatangot, niittaukset sekä kauttaaltaan vasaroitu metallikehä kertovat valaisimesta, johon on käytetty huomattavasti enemmän käsityötä kuin pelkkä toiminnallisuus olisi vaatinut. Se tuo mieleen 1900-luvun alun seppämestareiden ja taideteollisten verstaiden tuotannon, jossa käyttöesineestä tehtiin samalla näkyvä osa huoneen arkkitehtuuria ja sisustusta.

Missä tämä on sitten aikoinaan seissyt? Sitä emme enää varmasti tiedä, mutta tällaisen valaisimen voisi hyvin kuvitella asianajajan tai lääkärin vastaanottohuoneen suurelle kirjoituspöydälle, kaupungintalon tai viraston työhuoneeseen, kirjastoon tai hieman vauraamman kodin herrainhuoneeseen. Ja juuri siinä tämän valaisimen viehätys ehkä onkin.

Kun opaalikupu syttyy, tummaksi patinoitunut takorauta lähes katoaa varjoihin ja suuri kermanvärinen kupu alkaa hohtaa pehmeästi. Lopputulos näyttää siltä kuin valaisin olisi odottanut pöydällään jo yli sata vuotta seuraavaa kirjaa, kirjettä tai hieman epäilyttävää tutkimustyötä. Törkeän hieno vanhan maailman työhuonevalaisin, jossa valo ja käsityö ovat yhtä tärkeässä roolissa.