Alkuperä: Italia
Valmistusajankohta: 1800-luvun loppupuoli
Esittelylaatikon mitat: 74 x 49 x 6 cm
Materiaali: Laatikko: puu/lasi, viuhka: bambu/paperi
Kunto: Hyvä, pinnoissa pientä kulumaa / patinaa.
Muuta: Mitäpä tästä sanomaan, ei tule vastaan moisia ihan joka vuosi. Tyylikkään esittelylaatikon sisällä on upea ja aidosti vanha (ilmeisesti venetsialainen) käsin maalattu taittoviuhka. Euroopassa viuhkataide on ollut kukkeimmillaan 1600-1800 -luvuilla, mutta valitettavasti vain todella harvat viuhkat ovat säilyneet ehjinä niistä päivistä. Tämän itsessään jo hienon laatikon myötä viuhka on säilynyt asiallisessa kunnossa, joten tästä löytyisi nyt kodin silmäterä jollaista ei heti vastaan tule!

Viuhkan historia

Itämaissa viuhkaa on käytetty myös arvoaseman ilmaisijana. Viuhkana käytettiin jo muinaisessa Egyptissä esimerkiksi palmun lehtiä. Kreikkalaiset käyttivät itämailta omaksuttuja suuria varrellisia löyhyttimiä. He käyttivät, kuten myös roomalaiset, riikinkukon sulista valmistettuja viuhkoja. Keskiajalla kirkoissa käytettiin flabellumeina tunnettuja viuhkoja hyönteisten karkottamiseksi. Ne oli valmistettu pergamentista, sulista tai puusta. 1500-luvulla alettiin suosia strutsin tai riikinkukon sulista valmistettuja viuhkoja. Niiden jalokivin koristeltu varsi oli kallisarvoista kultasepäntyötä.

Viuhkat voidaan jakaa rakenteeltaan kahteen lajiin. Yleisin on kokoontaitettava laskosviuhka, jota on Japanissa ja Kiinassa käytetty jo 900-luvulta lähtien. Se kulkeutui idänkaupan myötä Eurooppaan keskiajan lopulla. Tällainen viuhka oli hyvin suosittu Ranskan hoveissa, joissa sekä miehet että naiset suojautuivat sillä auringon paisteelta ja takkatulen loimotukselta. Valtaosa näistä viuhkoista tuotiin Japanista ja Kiinasta kunnes vuonna 1678 Pariisiin perustettiin viuhkantekijöiden ammattikunta. 1700-luvulla viuhkasta tuli naisen asuun kuuluva muodikas asuste. Muodoltaan lapiota muistuttavaa ”varjostinviuhkaa” ei voida taitella kokoon. Laskosviuhka on valmistettu säleistä ja laskostetusta varjostimesta. Puolipyöreä varjostin valmistettiin paperista, silkistä tai pergamentista ja se koristeltiin peitevärimaalauksella. Säleet olivat yleensä norsun- tai kilpikonnanluuta, bambua tai puuta. Ne koristeltiin kaiverruksin, lävistyskuvioin sekä kulta- tai hopeaupotuksin.

Arvokkaimmat viuhkat olivat tunnettujen taiteilijoiden maalaamia. Ranskan vallankumouksen jälkeen viuhkan käyttö levisi kaikkiin kansankerroksiin. Empirekaudella suosittiin paljetein koristeltuja pitsimäisiä läpikuvioisia luuviuhkoja. Viuhkoja alettiin valmistaa suuria määriä teollisesti 1800-luvun puolivälissä jolloin ne menettivät siroutensa. Teollisesti valmistetut viuhkat olivat puusäleisiä räikeäkuvioisia kangas-, pitsi- tai paperiviuhkoja.

Euroopassa viuhkaa käytettiin 1600–1800-luvuilla vilvoittelun ohella myös viestimisvälineenä. Sen aikaisen etiketin mukaan nuorten miesten ja naisten välinen viestintä oli rajattua ja valvottua. Samoihin aikoihin Japanissa niin sanotuilla punaisten lyhtyjen alueilla kulkeva mies tai nainen suojasi usein kasvonsa ehkäistäkseen tunnistamisen.

Viuhka käytettiin myös flirttailun välineellä ja sen avulla saattoi sopia esimerkiksi tapaamispaikoista. Viuhkalla saattoi myös viestiä omia tuntemuksiaan miehille.

1700-luvun Euroopassa viuhkan käyttöä opetettiin yläluokan kouluissa tytöille kirjallisuuden ja tanssin ohessa. Viuhkan käytön salaisuuksiin perehtyminen kesti puolisen vuotta. Aiheesta julkaistiin kirjoja, jotka myös opastivat viuhkan käytössä. Viuhkan koristelu ja maalaus kertoi naisen arvoasemasta yhteiskunnassa. Leskillä oli musta viuhka, joka vaihtui ajan kuluessa harmaaseen ja siitä valkoiseen. Arvokkaat viuhkat oli koristeltu helmiäisellä ja paljeteilla.

Seuraavana lyhyt johdanto viuhkan käyttöön viestimisvälineenä. Eri aikakausina ja eri alueilla saatettiin käyttää eri eleitä viuhkalla, joten monet asiat saattavat tarkoittaa aivan toista asiaa toisilla alueilla. Näin ollen viuhkalla tehtyjä eleitä voi nykyaikana olla vaikea tulkita. (Lähde: Wikipedia)